Mielenkiintoista. Olen saanut kommentin.....ömmh, ystävällistä sanoisin. No, kommentin laittajalle tiedoksi että itsekin olen tuntenut paljon/tunnen LIIKAA päihdeongelmaisia eikä kyse ole ihannoinnista. Yritän vain blogissani käsitellä asioita joita en pysty käsittelemään terapiassa tai muualla. Siksi kirjoitan kaiken paskan ylös jotta näen sen ja pystyisin tajuamaan kuinka typerää käytökseni on.
Ja, tuo kommentti Hornbacherista. Oletan että haukut minua wannabe-syömishäiriöiseksi? No, ole mitä mieltä haluat. Olen sairastanut 4 vuotta anoreksiaa ja bulimiaa ja jos jollain helvetin tavalla saat käännettyä sen jonkun kirjan kirjoittajan ihailuksi, olet todennäköisesti hieman päästäsi vialla.
Niin ja vielä lisäys....olen menossa vieroitukseen piakkoin.

Mutta joo. Vituttaa. Lopetin koulunkin (yllätys). Miten siitä olisi voinut tulla yhtään mitään kun kyseessä on minä? Voi vittu ei olisi pitänyt lukea sitä kommenttia. Aika jännää että yksi kommentti voi pilata päivän....en mä ennen ollut tällainen. Enhän? Mä olen paska. Läski. Inhottava kasa. No haha. Mitä muuta mä voisin olla? Aina olen ollut oma itseni ja aina on kiusattu.
 Kesällä oli tunne etten pärjää syksyllä, että kuolen. Se tunne on ollut jo ehkä 4 vuotta, aina syksyllä. Mä pelkään että vajoan taas Siihen. En usko että kestäisin sitä enää kolmatta kertaa. Mua vaan pelottaa. Mulla on tullut se pohjaton tuska ja ahdistus....ei en mä halua, mene pois! Saatana. Se itsemurha on vaihtoehto. En ole miettinyt sitä niin helvetin pitkään aikaan, mutta nyt taas....se hiipii pikkuhiljaa sisään ovesta jota mä en ole vielä kokonaan sulkenut. Kunpa olisin sulkenut sen silloin kun järki toimi.

Mä vaan haluaisin Tonin. Tai Mapun. Tai Seerin. en. emmä tiedä! no ihan sama se on koska en seurustele enää ikinä ja kuolen ennen kuin olen 25 todennäköisesti. oikeasti mä tarvitsen vaan pullon viinaa ja aseen. niin paha olla.

sain opiskelupaikan. pelottaa vaan mennä sinne, en ole varma missä se sijaitsee....pääsin siis hotelli-ja ravintola-alan kouluun. tuntuu mukavalta. sinne nimittäin oli tiukat pääsyvaatimukset! noh, nyt pitäisi sitten löytyä motivaatiota.
aloin lataamaan vasta eilen musiikkia koneelleni, mutta tuli este: ääni ei tule päälle. kyllä, kaiutin ei ole vaimennettu ja katsoin control-paneelista, että kaikki on kunnossa. ääntä ei vain tule. koneen myyjä (perhetuttu johon olen ihastunut ja hänkin kai minuun, ainakin merkit viittaavat siihen?) tarjoutui auttamaan. äh, miten voin nähdä hänet kun viime kerralla piti vetää pää täyteen että uskaltaisin edes sanoa hei. kai minua vieläkin hävettää uudenvuoden juhlat jossa kerroin haluistani nussia tämän miehen kanssa. pidän hänestä kyllä muutenkin mutta seurusteleminen ei vain onnistu joten tyydyn seksiin. sillä aina, kun joku yrittää ehdottaa seurustelua (tapahtuu harvoin) mietin sitä hirveän kauan. miten voin paljastaa itseni jollekin? kertoa syömishäiriötaustastani, päihteidenkäytöstä, todellisuudestani? antaa itseni luottaa muihin ihmisiin. ennemmin tai myöhemmin minua alkaa ahdistamaan suhde. siinä pitää olla niin lähellä toista ihmistä etenkin henkisesti. en kestä ajatusta, että joku voisi pitää minusta muuten kuin kävelevänä pilluna. en ymmärrä sitä. kuinka voi välittää toisesta ihmisestä pyyteettömästi? se on minulle todella kummallinen asia. minunhan pitäisi tehdä jotain ansaitakseni arvostuksen ja välittämisen. joten, kun tarpeeksi kauan olen miettinyt näitä asioita päässäni ja tullut siihen tulokseen, että mies oikeasti vihaa minua ja haluaa käyttää hyväksi, manipuloin hänet jättämään minut. alan tietoisesti tai alitajuisesti käyttäytymään niin, että hänen on pakko jättää minut.
pidän siis tästä miehestä. minun on vaikea ihastua, saati sitten rakastua, mutta tunnen jotain tätä miestä kohtaan ja se on pelottavaa. en halua nähdä häntä. en halua elätellä toiveita koska se on turhaa. mies on avioliitossa ja hänellä on lapsia joten that´s it. ehkä haluatte tietää mihin päädyn? jatkan tätä olemista omassa maailmassani, päihteineen ja seksiseikkailuineen. peräännyn kaikesta normaalista jotta voin elellä pääni sisäisessä maailmassa, ajattelematta oikeastaan seurauksia. kuulostaa Vitun Hienolta. siitähän saisi melkein elokuvan.

mietin taas eilen koneella ollessani oksentamista. kaipaan sitä. siinä on jotain...minulla ei ole diagnoosia, mutta arvelen sen olevan bulimia. kaikki tarpeeni ja toimintani ovat hyvin bulimisia. nykyäänkin syön, en paljon, mutta sen verran että tunnen ahmineeni ja yritän kuluttaa kalorit=bulimia. en niinkään haikaile ahmimista ja oksentamista vaan koko tapahtumaa sinänsä. siinä on jotain. se on elämää veitsenterällä. joka päivä pelkää kuolemaa mutta silti nauttii kaikesta siitä paskasta jollain sairaalla tavalla. itse en pidä erityisesti seksistä, mutta harrastan sitä melko paljon. inhoan sitä että tarjoan itseäni ties kenelle ja samaan aikaan pidän siitä että saan haukkua itseäni läskiksi huoraksi. se on rangaistus. olen ansainnut sen. näin on hyvä koska olen lihava ahmija ja palan Helvetin tulessa. bulimia-aikanani käytin paljon päihteitä saadakseni nupin sekaisin (teen niin vieläkin) ja siten uskallan nussia tuntemattomien kanssa. sen jälkeen voikin hyvin mässäillä ja oksentaa ja vielä nauttia, koska se on rangaistus jonka olen ansainnut. se on ennenkaikkea riippuvuus ja paha kierre, mutta kaikesta huolimatta se on hyvin dramaattista. kukapa ei haluaisi elää veitsenterällä? tietää ainakin olevansa elossa.

ps. olen urheillut joka päivä noin 2 tuntia.

heräsin tänään vasta kahdeltatoista ja sain siitä pääsäryn. saan aina jos nukun edes yhteentoista, no oikein minulle. söin aamupalan ja päätin mennä polkemaan kuntopyörää 40 minuutiksi. miksen ole aiemmin tajunnut, että kannattaisi hoitaa päivän urheilut aamulla niin ilta on vapaa? kuitenkin, venyttelin, tein lihaskuntoa, tajusin että perseeni ja reiteni ovat tavattoman suuret, sitten tajusin että se johtuukin ylävartalon kapenemisesta. painoa kuitenkin on liikaa, mutta yritän olla välittämättä siitä. menin alas, meikkasin (ihan kuin olisin menossa muualle kuin kauppaan), imuroin, moppasin lattiat. kävimme kaupassa, tein ruuan ja vadelma-kinuski-muffinsseja. niissä on siis normaali muffinssitaikina, paitsi että laitoin appelsiinimehun tilalle vadelmalimonadia ja pussin vadelmia. sitten tein kinuskin ja laitoin sitä muffinssien päälle. ne olivat hyviä, mutta onneksi jostain syystä mieleni ei tee makeaa, hyvä niin. joten söin vain kaksi. se on kyllä hirveän paljon, enkä saisi syödä viikolla herkkuja, mutta normaalisti olisin vetäissyt koko pellillisen naamaan.

minulle soitettiin tänään opiskelupaikasta johon olin hakenut. ravintola-alalle. toivoisin pääseväni sinne. heidän mielestään keskiarvoni oli jotenkin mukiinmenevä, kun nainen totesi: sä oot opiskellu hyvin! hmm. suurimmaksi osaksi istuin siellä, luin kirjaa, piirsin tai nukuin (tai olin kamassa unisen näköisenä).
muistan yhden kerran, jolloin olin nappaillut taas pillereitäni. nuokuin penkillä melkein unessa ja opettaja huutaa nimeäni,  herää! nostan pääni ja hän käskee minun lähteä jos en pysy hereillä. kohautan harteitani, ihan sama. nousen, luokka on hiljaa ja tuijottaa minua. painun ovesta kaljat laukussani kilisten. kukaan ei oikeastaan ikinä tiennyt, miksen syö, miksi olen niin kauan vessassa, miksi olen omissa maailmoissani haahuileva aave. outo outo outo. luen kirjaa pyöveleistä. nietzschen teoksia. kummallinen tyttö. ei minulla ollut siellä kavereita. ne vähätkin hylkäsivät minut eivätkä ikinä saa tietää että tuona samaisena keväänä jolloin lähdin luokasta melkein kuolisin yliannostukseen ja joutuisin pitkän pitkälle matkalle laitoksiin, omaan mieleeni ja hulluuteen.

minusta on todella surullista, ettei kukaan huomannut kuinka paha olo minulla oli. kukaan ei halunnut auttaa. sitten olenkin jo Jorvin suljetulla osastolla, olen kuulemma kärsinyt hypotermiasta ja ollut todella lähellä kuolemaa. huudan hoitajille ja esitän järkyttynyttä. isä tuli katsomaan minua, en ole ikinä nähnyt häntä sellaisena. yritin olla kuuntelematta kun hän kertoi itkeneensä takiani. kertoi kuinka huolissaan oli. en uskonut sitä. enkä lopettanut juomistani ja sekoiluani.
en tiedä vieläkään oliko se huomion vai itsemurhan hakemista.

olen päässyt laitoksesta ja isä luulee, että kaikki on nyt hyvin. yritän niin kovasti olla hyvä tytär mutten pysty. minulla on jatkuvasti paha olo enkä kykene purkamaan sitä muuten kuin päihteillä. en vain jaksaisi elää tätä elämää, se tuntuu tylsältä. kuin pitkä tie matkalla jonnekin kauas. on pimeää ja silmäsi alkavat kirvellä unenpuutteesta mutta on jatkettava. niiden takia joita autossa on. en jaksa enää ajaa mutta on tehtävä se muiden takia, perille on päästävä.
joskus jään ajattelemaan itseäni, miltä näytän muiden silmissä. nuorelta, kokemattomalta? varmasti ja olenkin sitä. (isä heitti tänään vastauksen: katotaan sitten kun pääset tost neitsyydestä) en silti ymmärrä, miten voin tuntea itseni niin erilaiseksi kuin mitä olen. mietin niitä kaikki pullollisia ja tölkillisiä joita olen juonut, aineita joita olen kokeillut, omia muistojani kun makaan jonkun puolitutun sängyllä täysin toisessa maailmassa. harrastan seksiä miesten kanssa joita en tunne, en tiedä edes heidän nimiään! ei. en se ole minä. se on joku toinen. ei, tällainen ei ole X jonka tunnen. X on se lihava tyttö joka ei edes uskalla puhua ihmisille saati sitten sanoa ääneen sanaa pussailu. muistelen näitä tapahtumia ja äkkiä tajuan, että se olen minä joka jakelee persettään ja juo kuin sieni. punastun. pelkään, että joku on lukenut ajatukseni. häpeän itseäni. käyn nämä samat asiat aina läpi, ja lopulta olen henkisesti kuin puhkinussittu kameli. minut valtaa pakottava tarve ahmia ja oksentaa, päästä pois siitä todellisuudesta. teen kaikkeni jotta olisin erilainen. häpesin aiempaa minääni ja nyt nykyistä. olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan todellisuudenpakoiluun ja yritys täyttää tyhjiö. haluan jättää kaiken taakseni ja muuttaa Mikä-Mikä-Maahan.

Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.
-Uuno Kailas

tänään on ollut jotenkin kummallinen päivä. olin terapiassa, tapasin ystävääni, söin,
urheilin, kävin suihkussa. mutta tuntunut jotenkin, en tiedä. ei jaksaisi tehdä mitään
ja silti on tehtävä. tunnen aina itseni laiskaksi paskaksi jos tapaan kavereita, sillä
silloin en yleensä saa mitään aikaiseksi. ällöttävää. ei se haittaa vaikka urheilu jäisikin
väliin, paitsi että se sotkee "bodaussuunnitelmani"(=kesäkuntoon vuodeksi 2063)mutta kun
tunnen itseni niin saamattomaksi ja se on VÄÄRIN, SYNTIÄ. ihan hirveää. minulle tulee
huono omatunto jo siitä jos nukun liikaa. mutta mitä siitä nyt tulisi jos joka päivä
nukkuisin kahteen asti enkä saisi mitään aikaiseksi päivällä? hyi. itse ainakin pysyn
paremmin virkeänä kun nukun vähemmän, saan enemmän päivisin aikaiseksi.

luin vanhoja runojani. ihmettelin miten olen kyennyt sellaiseen antiin. nykyään kirjoitukseni
vähän, hmm takkuilee. johtunee siitä etten ole jotenkin pystynyt avaamaan wordia. tai se
onnistuu, mutten saa aikaiseksi yhtään järkevää lausetta. päässä surisee kuin kärpäsfarmilla.
pystyn kuitenkin sujuvasti kirjoittamaan blogiin tai suomi24:n ihan hyviäkin kirjoituksia,
mutta kirjotusohjelman avatessani lauseet ja ideat karkaavat mystisesti. luen vanhoja
novellejani ja ihmettelen miksen ole tulostanut niitä ja vienyt äidinkielen tms opettajalle.
jotkut ovat todella nerokkaita! kuulostaa tietysti mahtailevalta, mutta yleensä vähättelen
suorituksiani, tai itseasiassa aina, mutta nämä ovat jotenkin hyviä. ainakin ne jotka olen
kirjoittanut tarkoituksella, enkä pelkäksi harjoitukseksi tai löytääkseni hyviä vertauksia.
tämä blogi on hyvä keksintö. tällä saan juuri ne solmut auki jotka ovat tiukassa. ja muistan
samalla miksi ylipäätään kirjoitan ja saa minut taas himoitsemaan solmujen aukaisemista jotta
pääsen kirjoittamaan. se on yksi asia jossa pystyn olemaan vapaasti, uppoutumaan.
ihan kuin kirjoihin, jään tuntikausiksi kirjojen maailmaan enkä huomaa ympärillä tapahtuvaa.
tai sitten se on tapani käsitellä jollain tasolla tunteitani tai pään sisällä olevaa kaaosta.

olin terapiassa. huomasin, että tahtomattani olen alkanut selvittämään niitä asioita jotka
ovat kalvaneet niin kauan. heitin ehdotuksen ilmaan, että kirjottaisin jonkinlaisen tieteellisen
ja samalla subjektiivisen koosteen peloistani. ehkä niin niitä olisi helpompi käsitellä.
vaikka pelkään, taakka tuntuu (pikkuhiljaa) hellittävän. asia pitää ratkaista, tällä kertaa
olen tosissani.

tuntuu että olen niin kadoksissa. kuolema pelottaa koko ajan, mutta tuntuu silti että tämä sairaus saa taas erävoiton. okei, söin ihan kunnolla tänään (maissihiutaleita, alpenin, ryvitaa, lihapasteijan ja croissantin, jälkimmäiset=turhia kaloreita, kanaa ja salaattia vähän)hmm. tuo on paljon, pystyisin elämään 200 kalorilla mutten uskalla. en myöskään uskalla syödä liikaa ettei mahalaukku repeäisi. kuulostaa tyhmältä, mutta pelkään todella enkä pääse näistä peloista yli. tämä on aivan uutta ja alkaa tuntua pikkuhiljaa, että olisi helpompi kuolla kuin elää pelon vallassa. kuitenkin, olen huomannut, että laihdun 1000 kalorilla (ihme kyllä, minun kuuluisi olla säästöliekillä parin vuoden kituuttamisen jälkeen ja paisua kuin pallo eikä laihtua) joten noudatan sitä sitten. yritän kuitenkin pysyä terveellisessä ruokavaliossa: normaalia ruokaa viikolla ja viikonloppuna herkkuja. kunpa tämä pysyisi nyt.

huomenna viimeinen työpäivä....en tiedä miten kestän. olin jo ehtinyt tottua rytmiin, mutta nyt suunnitelmat menevät uusiksi enkä usko että saan uutta työtä nopeasti, jos ollenkaan. väsyttää vaan hirveästi. se voi johtua urheilusta ja työstä, vaikka nukun huomattavan paljon siihen nähden mitä normaalisti (4-5h/yö). yritän nukkua päivisin ja ensimmäiseksi kun saan hengähdettyä, työn ja urheilun jälkeen, voisin vain lysähtää sängylle. minua ei kuitenkaan nukuta, en siis saa unta vaikka jokainen solu huutaa lepoa.
 isäni huomautti minulle eräänä iltana: "näytät väsyneeltä. ei, pikemminkin rasittuneelta." onko ihme, jos pelkään maanisesti kuolemaa, urheilen vaikken jaksa, en syö riittävästi ja teen vielä liian pitkää työpäivää ottaen huomioon masennushistoriani. en uskonut, että näytän sellaiselta. katsoin kuitenkin peiliin, niinkuin teen aina välillä (lue:10-20krt päivässä) ja arvatkaa mitä löytyi? mustat silmänaluset nukkumattomuudesta, kavenneet ja kalpeat kasvot JA NAURURYPYT. hmm.....olen 17 ja minulla on ryppyjä? huomasin myös, että ihmiset arvioivat minua nykyään helpommin vanhemmaksi huolimatta neoteenisista piirteistäni. taidan olla onnistunut syömishäiriössä kun olen vanhentunut vuosia.

mutta jokin on toisin. enää en ihaile laihuutta. tunnen kyllä hieman kateutta jostakin laihasta TAI muodokakaasta vartalosta mutta jos näen erittäin laihan ihmisen, ensimmäinen reaktio on sääli. siis nykyään. jokin ei ole kohdallaan. en halua laihtua. en halua olla sairas. aiemmin nautin niistä itseniruoskimisista, että saan juosta itseni uuvuksiin ja sen jälkeen kokata kanaa ja parsakaalta ja paprikaa täsmälleen tietty määrä, hymyillen omahyväisesti "terveelle minälleni" kuinka hyvä olen kieltäytymään läskiruuasta. enää ei ole näin. mieleeni tulee ensimmäisenä, että olen kasvanut henkisesti. en kuitenkaan luota tähän tunteeseen, se ei tyydytä vastauksena. osaksi se voi olla tai onkin totta, olen kasvanut isommaksi. ajattelen eri tavalla ja otan vastuuta enemmän. kuitenkin siellä taustalla on asia joka sotii "henkistä kasvamistani" vastaan rajusti: syömishäiriö. en osaa sanoa vieläkään onko se todellinen ongelma, mutta sen kanssa tappelen joka päivä.
 se on muuttanut muotoaan. se ei ole kuin kiusaus erämaassa, viimeinen oljenkorsi, pehmeä hulluus johon tukeutua kun on vaikeaa. ei. ensimmäisellä kerralla se houkutteli minut viettelemällä. kuinka minusta tulisi se aikakauslehtien öljyttyihoinen 178-senttinen kohuttu ja kiistattoman ihailtu malli tai näyttelijätär. kuinka pystyisin ihmeen kaupalla vastustamaan herkkuja ja olemaan muutenkin yli-ihminen. nykyään tämä sairaus tai miksi sitä nyt kutsutaankaan, on ottanut pelon muodon. se hallitsee minua, ei mielikuvilla jotka odottavat kaukana tulevaisuudessa, vaan pelolla joka iskee heti ja välittömästi jos teen väärin. kamalaa eikö? haluaisin syödä. minulla on ikävä aiempaa elämää, vaikken ole ihan varma mitä se tarkoittaa. ihmettelen, miten joku ihminen pystyy elämään edes päivän ilman kuristavaa tunnetta, että jos syönkin tämän leivän ja mahalaukkuni repeää. miten joku voi käydä illalla nukkumaan ja pelkäämättä ettei heräisikään seuraavana aamuna. tai ei valvoisi koko yötä kun ei uskalla vaipua uneen pelon takia. tämän takia jätän syömättä tai syön tai urheilen, valvon yön tai jotain muuta typerää. lyhyesti sanottuna elämääni ohjaa tällä hetkellä vain jonkinlainen syömisongelma pelon puvussa. minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko selvitän pelkoni tai kuolen nälkään.
 pelkoa onkin vaikempi selvittää, sillä se on usein irrationaalista, mutta kokijalle täysin järkeenkäypää. olen niin monesti pelännyt kuolevani ja aamulla kuitenkin herännyt. en silti uskalla vain todeta, että en kuole ja sillä sipuli. se olisi asian vähättelemistä. entä jos olenkin aamulla kuollut? silloin olisin ollut pahasti väärässä ja pilkannut kenties Jumalaa vähättelemällä kuolemaa. tätä on hyvin vaikea selittää kuulostamalta hölmöltä. lopputulos kuitenkin on, että pelkään kuolemaa koko ajan enkä osaa ratkaista ongelmaa. ehkä lääkkeet voisivat auttaa, mutta nekin ovat vain lian lakaisemista maton alle. lääkityksen lopettamisen jälkeen pelot muuttavat muotoaan tai tulevat pahempina (silloin pelkäisin lääkkeiden aiheuttamaa maksavauriota) takaisin.

post scriptum: luulin, etten enää pysty kirjoittamaan....mitä tuo lähes sujuva teksti on^? jihuu, ehkä pystynkin joku päivä vielä kirjoittamaan. rakastan sitä suuresti, kun saa vain pistää ajatusvirtansa paperille ja aika kiitää kuin siivillä :)

nukkukaa hyvin terveet&sairaat kanssasisareni. veljetkin hyväksytään.