tuntuu että olen niin kadoksissa. kuolema pelottaa koko ajan, mutta tuntuu silti että tämä sairaus saa taas erävoiton. okei, söin ihan kunnolla tänään (maissihiutaleita, alpenin, ryvitaa, lihapasteijan ja croissantin, jälkimmäiset=turhia kaloreita, kanaa ja salaattia vähän)hmm. tuo on paljon, pystyisin elämään 200 kalorilla mutten uskalla. en myöskään uskalla syödä liikaa ettei mahalaukku repeäisi. kuulostaa tyhmältä, mutta pelkään todella enkä pääse näistä peloista yli. tämä on aivan uutta ja alkaa tuntua pikkuhiljaa, että olisi helpompi kuolla kuin elää pelon vallassa. kuitenkin, olen huomannut, että laihdun 1000 kalorilla (ihme kyllä, minun kuuluisi olla säästöliekillä parin vuoden kituuttamisen jälkeen ja paisua kuin pallo eikä laihtua) joten noudatan sitä sitten. yritän kuitenkin pysyä terveellisessä ruokavaliossa: normaalia ruokaa viikolla ja viikonloppuna herkkuja. kunpa tämä pysyisi nyt.

huomenna viimeinen työpäivä....en tiedä miten kestän. olin jo ehtinyt tottua rytmiin, mutta nyt suunnitelmat menevät uusiksi enkä usko että saan uutta työtä nopeasti, jos ollenkaan. väsyttää vaan hirveästi. se voi johtua urheilusta ja työstä, vaikka nukun huomattavan paljon siihen nähden mitä normaalisti (4-5h/yö). yritän nukkua päivisin ja ensimmäiseksi kun saan hengähdettyä, työn ja urheilun jälkeen, voisin vain lysähtää sängylle. minua ei kuitenkaan nukuta, en siis saa unta vaikka jokainen solu huutaa lepoa.
 isäni huomautti minulle eräänä iltana: "näytät väsyneeltä. ei, pikemminkin rasittuneelta." onko ihme, jos pelkään maanisesti kuolemaa, urheilen vaikken jaksa, en syö riittävästi ja teen vielä liian pitkää työpäivää ottaen huomioon masennushistoriani. en uskonut, että näytän sellaiselta. katsoin kuitenkin peiliin, niinkuin teen aina välillä (lue:10-20krt päivässä) ja arvatkaa mitä löytyi? mustat silmänaluset nukkumattomuudesta, kavenneet ja kalpeat kasvot JA NAURURYPYT. hmm.....olen 17 ja minulla on ryppyjä? huomasin myös, että ihmiset arvioivat minua nykyään helpommin vanhemmaksi huolimatta neoteenisista piirteistäni. taidan olla onnistunut syömishäiriössä kun olen vanhentunut vuosia.

mutta jokin on toisin. enää en ihaile laihuutta. tunnen kyllä hieman kateutta jostakin laihasta TAI muodokakaasta vartalosta mutta jos näen erittäin laihan ihmisen, ensimmäinen reaktio on sääli. siis nykyään. jokin ei ole kohdallaan. en halua laihtua. en halua olla sairas. aiemmin nautin niistä itseniruoskimisista, että saan juosta itseni uuvuksiin ja sen jälkeen kokata kanaa ja parsakaalta ja paprikaa täsmälleen tietty määrä, hymyillen omahyväisesti "terveelle minälleni" kuinka hyvä olen kieltäytymään läskiruuasta. enää ei ole näin. mieleeni tulee ensimmäisenä, että olen kasvanut henkisesti. en kuitenkaan luota tähän tunteeseen, se ei tyydytä vastauksena. osaksi se voi olla tai onkin totta, olen kasvanut isommaksi. ajattelen eri tavalla ja otan vastuuta enemmän. kuitenkin siellä taustalla on asia joka sotii "henkistä kasvamistani" vastaan rajusti: syömishäiriö. en osaa sanoa vieläkään onko se todellinen ongelma, mutta sen kanssa tappelen joka päivä.
 se on muuttanut muotoaan. se ei ole kuin kiusaus erämaassa, viimeinen oljenkorsi, pehmeä hulluus johon tukeutua kun on vaikeaa. ei. ensimmäisellä kerralla se houkutteli minut viettelemällä. kuinka minusta tulisi se aikakauslehtien öljyttyihoinen 178-senttinen kohuttu ja kiistattoman ihailtu malli tai näyttelijätär. kuinka pystyisin ihmeen kaupalla vastustamaan herkkuja ja olemaan muutenkin yli-ihminen. nykyään tämä sairaus tai miksi sitä nyt kutsutaankaan, on ottanut pelon muodon. se hallitsee minua, ei mielikuvilla jotka odottavat kaukana tulevaisuudessa, vaan pelolla joka iskee heti ja välittömästi jos teen väärin. kamalaa eikö? haluaisin syödä. minulla on ikävä aiempaa elämää, vaikken ole ihan varma mitä se tarkoittaa. ihmettelen, miten joku ihminen pystyy elämään edes päivän ilman kuristavaa tunnetta, että jos syönkin tämän leivän ja mahalaukkuni repeää. miten joku voi käydä illalla nukkumaan ja pelkäämättä ettei heräisikään seuraavana aamuna. tai ei valvoisi koko yötä kun ei uskalla vaipua uneen pelon takia. tämän takia jätän syömättä tai syön tai urheilen, valvon yön tai jotain muuta typerää. lyhyesti sanottuna elämääni ohjaa tällä hetkellä vain jonkinlainen syömisongelma pelon puvussa. minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko selvitän pelkoni tai kuolen nälkään.
 pelkoa onkin vaikempi selvittää, sillä se on usein irrationaalista, mutta kokijalle täysin järkeenkäypää. olen niin monesti pelännyt kuolevani ja aamulla kuitenkin herännyt. en silti uskalla vain todeta, että en kuole ja sillä sipuli. se olisi asian vähättelemistä. entä jos olenkin aamulla kuollut? silloin olisin ollut pahasti väärässä ja pilkannut kenties Jumalaa vähättelemällä kuolemaa. tätä on hyvin vaikea selittää kuulostamalta hölmöltä. lopputulos kuitenkin on, että pelkään kuolemaa koko ajan enkä osaa ratkaista ongelmaa. ehkä lääkkeet voisivat auttaa, mutta nekin ovat vain lian lakaisemista maton alle. lääkityksen lopettamisen jälkeen pelot muuttavat muotoaan tai tulevat pahempina (silloin pelkäisin lääkkeiden aiheuttamaa maksavauriota) takaisin.

post scriptum: luulin, etten enää pysty kirjoittamaan....mitä tuo lähes sujuva teksti on^? jihuu, ehkä pystynkin joku päivä vielä kirjoittamaan. rakastan sitä suuresti, kun saa vain pistää ajatusvirtansa paperille ja aika kiitää kuin siivillä :)

nukkukaa hyvin terveet&sairaat kanssasisareni. veljetkin hyväksytään.