heräsin tänään vasta kahdeltatoista ja sain siitä pääsäryn. saan aina jos nukun edes yhteentoista, no oikein minulle. söin aamupalan ja päätin mennä polkemaan kuntopyörää 40 minuutiksi. miksen ole aiemmin tajunnut, että kannattaisi hoitaa päivän urheilut aamulla niin ilta on vapaa? kuitenkin, venyttelin, tein lihaskuntoa, tajusin että perseeni ja reiteni ovat tavattoman suuret, sitten tajusin että se johtuukin ylävartalon kapenemisesta. painoa kuitenkin on liikaa, mutta yritän olla välittämättä siitä. menin alas, meikkasin (ihan kuin olisin menossa muualle kuin kauppaan), imuroin, moppasin lattiat. kävimme kaupassa, tein ruuan ja vadelma-kinuski-muffinsseja. niissä on siis normaali muffinssitaikina, paitsi että laitoin appelsiinimehun tilalle vadelmalimonadia ja pussin vadelmia. sitten tein kinuskin ja laitoin sitä muffinssien päälle. ne olivat hyviä, mutta onneksi jostain syystä mieleni ei tee makeaa, hyvä niin. joten söin vain kaksi. se on kyllä hirveän paljon, enkä saisi syödä viikolla herkkuja, mutta normaalisti olisin vetäissyt koko pellillisen naamaan.

minulle soitettiin tänään opiskelupaikasta johon olin hakenut. ravintola-alalle. toivoisin pääseväni sinne. heidän mielestään keskiarvoni oli jotenkin mukiinmenevä, kun nainen totesi: sä oot opiskellu hyvin! hmm. suurimmaksi osaksi istuin siellä, luin kirjaa, piirsin tai nukuin (tai olin kamassa unisen näköisenä).
muistan yhden kerran, jolloin olin nappaillut taas pillereitäni. nuokuin penkillä melkein unessa ja opettaja huutaa nimeäni,  herää! nostan pääni ja hän käskee minun lähteä jos en pysy hereillä. kohautan harteitani, ihan sama. nousen, luokka on hiljaa ja tuijottaa minua. painun ovesta kaljat laukussani kilisten. kukaan ei oikeastaan ikinä tiennyt, miksen syö, miksi olen niin kauan vessassa, miksi olen omissa maailmoissani haahuileva aave. outo outo outo. luen kirjaa pyöveleistä. nietzschen teoksia. kummallinen tyttö. ei minulla ollut siellä kavereita. ne vähätkin hylkäsivät minut eivätkä ikinä saa tietää että tuona samaisena keväänä jolloin lähdin luokasta melkein kuolisin yliannostukseen ja joutuisin pitkän pitkälle matkalle laitoksiin, omaan mieleeni ja hulluuteen.

minusta on todella surullista, ettei kukaan huomannut kuinka paha olo minulla oli. kukaan ei halunnut auttaa. sitten olenkin jo Jorvin suljetulla osastolla, olen kuulemma kärsinyt hypotermiasta ja ollut todella lähellä kuolemaa. huudan hoitajille ja esitän järkyttynyttä. isä tuli katsomaan minua, en ole ikinä nähnyt häntä sellaisena. yritin olla kuuntelematta kun hän kertoi itkeneensä takiani. kertoi kuinka huolissaan oli. en uskonut sitä. enkä lopettanut juomistani ja sekoiluani.
en tiedä vieläkään oliko se huomion vai itsemurhan hakemista.

olen päässyt laitoksesta ja isä luulee, että kaikki on nyt hyvin. yritän niin kovasti olla hyvä tytär mutten pysty. minulla on jatkuvasti paha olo enkä kykene purkamaan sitä muuten kuin päihteillä. en vain jaksaisi elää tätä elämää, se tuntuu tylsältä. kuin pitkä tie matkalla jonnekin kauas. on pimeää ja silmäsi alkavat kirvellä unenpuutteesta mutta on jatkettava. niiden takia joita autossa on. en jaksa enää ajaa mutta on tehtävä se muiden takia, perille on päästävä.
joskus jään ajattelemaan itseäni, miltä näytän muiden silmissä. nuorelta, kokemattomalta? varmasti ja olenkin sitä. (isä heitti tänään vastauksen: katotaan sitten kun pääset tost neitsyydestä) en silti ymmärrä, miten voin tuntea itseni niin erilaiseksi kuin mitä olen. mietin niitä kaikki pullollisia ja tölkillisiä joita olen juonut, aineita joita olen kokeillut, omia muistojani kun makaan jonkun puolitutun sängyllä täysin toisessa maailmassa. harrastan seksiä miesten kanssa joita en tunne, en tiedä edes heidän nimiään! ei. en se ole minä. se on joku toinen. ei, tällainen ei ole X jonka tunnen. X on se lihava tyttö joka ei edes uskalla puhua ihmisille saati sitten sanoa ääneen sanaa pussailu. muistelen näitä tapahtumia ja äkkiä tajuan, että se olen minä joka jakelee persettään ja juo kuin sieni. punastun. pelkään, että joku on lukenut ajatukseni. häpeän itseäni. käyn nämä samat asiat aina läpi, ja lopulta olen henkisesti kuin puhkinussittu kameli. minut valtaa pakottava tarve ahmia ja oksentaa, päästä pois siitä todellisuudesta. teen kaikkeni jotta olisin erilainen. häpesin aiempaa minääni ja nyt nykyistä. olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan todellisuudenpakoiluun ja yritys täyttää tyhjiö. haluan jättää kaiken taakseni ja muuttaa Mikä-Mikä-Maahan.