jei olen urheillut nyt melkein joka päivä viime postauksen jälkeen. töihin pyörällä, sen jälkeen lenkki tms....noin 1-2h urheilua siis päivässä. mut olen syönyt liikaa, tai olen kuluttanut kyllä kaiken, mutta liikaa mitä sallisin itselleni.

töitä on ollut joka päivä, mikä on hieno juttu. tulee ylimääräistä kulutusta ja saan tuntea itseni tärkeäksi ja kiireiseksi mikä haluankin olla. haluaisin vain oikean työn. en mitään typerää lastenhoitoa, sitä paitsi inhoan lapsia. olen aina inhonnut ja tämä "työ" vain lisää sitä. sellainen työ, jossa saisin olla pitkään, solmia ihmissuhteita, olisin menestyvä. ei minusta ole oikeaan työhön. olen vain sossupummi. haen kyllä töitä, nyt alennuin hakemaan jopa kouluun koska en vain saa töitä. ei kukaan tarvitse minua yhtään missään.

minulla on nykyään kamalan huono olla. se voi kyllä johtua liiasta urheilusta, unettomuudesta ja uupumuksesta, mutta heti kun joku sanoo minulle jotain hiemankin ikävää, mikä särisee korvassani, silmäni kostuvat. yhtenä päivänä katsoin karhuveljeni kodaa ja aloin itkeä. hassuinta tässä on, etten oikein osaa itkeä, en ole ikinä osannut, mutta aina kun alan vähentämään ruokaa ja urheilemaan (tai minulla on masennuskausi) itku on herkässä. epänormaalin herkässä. minulle on nimittäin opetettu, että itkeminen ei kuulu pojille. isäni on näet kasvattanut minut kuin pojan, jopa äitini vaati etten olisi kuin heikko tyttö. joten en itke. normaalisti olen vain oma itseni, tyttö joka osaa sanoa pahasti ja loukkaantuu muttei itke. syömishäiriö kuitenkin runnoo sen maanrakoon. ne vähätkin itseluottamuksen-ja tunnon rippeet pyyhitään pois, tulee pelkkä vereslihalla oleva tyttö, jonka kuuluisi olla aikuinen, mutta tuntee itsensä viisivuotiaaksi. kaupasta ovat loppuneet riisikakut: alkaa itkettää. kaikenlainen muukin käyttäytyminen vääristyy pahasti. monet varmaankin tietävät, mistä puhun. ajattelin kuitenkin kirjoittaa siitä.